yhteys  / contact

RITVA KOVALAINEN

Kemiönsaari, Finland

+358-40-5478464

kovalainenritvaleena (at) gmail.com

  • White Facebook Icon
Nature morte

Työhuoneelleni on kerääntynyt useita luonnosta löytämiäni eläinten pääkalloja, jotka pelkästään esineinä ovat kiehtovia. Pääkallo on kuin riisuttu muotokuva, pelkistys siitä, mikä joskus on ollut myös henkeä, lihaa ja verta. Jäljet aisteista, jotka keräsivät tietoa, ovat nähtävissä ja tasamaille muodostuneiden jokien tapaan kiemurtelevat kalloluiden saumat sulkevat sisäänsä kammion, joka on tuon tiedon itseensä säilönyt ja muovannut eläimen sielun sellaiseksi kuin se tuli.

 

Nature Morte tarkoitta suomeksi asetelmaa, mutta sanat yksistään sisältävät myös käsitteet luonto ja kuolema. Aivan konkreettisesti ajateltuna kuollutta luontoa edustavat ehkä osuvimmin juuri pääkallot. Pääkallo onkin yleinen symboli taiteessa ja kalloilla on ollut olennainen rooli myös erilaisissa uskonnollisissa rituaaleissa, viestinviejinä ja välineenä kurottua tuonpuoleiseen – kuolleiden ja henkien – maailmaan. 

 

Luonnon seuraaminen muistuttaa elämän  ominaisimmasta ominaispiirteestä: syntymän ja kuoleman jatkuvasta kiertokulusta ja kietoutumisesta toisiinsa. Luonnossa näemme selvästi, että kuolemasta seuraa aina elämää, mikään ei katoa, elämä vain muuttaa muotoaan. Kokonainen luontokokemus sisältää tuon kaiken: havainnon liikkeestä ja jatkuvuudesta, syntymästä, elämästä ja kuolemasta.

 

Kuvataiteen traditiossa esiintyy aihepiiri nimeltä memento mori, joka kuvastaa olevaisen hetkellisyyttä. Myös 1500-1700 -luvulla kukoistanut vanitas aihe sisältää tuon ajatuksen, mutta muistuttaa samalla kaiken maallisen turhuuden pysymättömyydestä.

 

Ihminen on erkaantunut luonnosta, mutta kaipaa yhteyttä siihen. Esi-isämme luontoyhteys oli saumaton. ”Hirviläiset” – tai ”helluusit”, joiksi ajanlaskumme alussa elänyt roomalainen Tacitus heitä nimitti – uskoivat polveutuvansa hirvestä ja ”oksit” uskoivat olevansa karhun jälkeläisiä. Vanhoissa myyteissä ihmisen ja eläimen hybridiys oli sangen luontevaa. William Shakespearen näytelmän mytologinen henkiolento, Herne the Hunter, joka liikuskelee suuren tammen lähettyvillä keskiyön aikaan, kantaa päässään peuran sarvia. Tuo sarvipäinen jumala, joka symboloi  luonnon kiertokulkua: elämää, kuolemaa ja jälleensyntymää on muuallakin eurooppalaisessa mytologiassa tunnettu. Sellainen on myös Pohjois-Euroopan metsävyöhykkeeltä aurinkoa taivaan yli kuljettava mahtiolento, kosminen aurinkopeura tai hirvi.

Pyrkimyksessä luonnonyhteyteen sisältyy lähes aina myös pyrkimys tavanomaisen arkikokemuksen ulkopuolelle. Mytologiassa siihen liittyy usein myös pyrkimys kurottua tuonpuoleiseen ja siten päästä osalliseksi elämän kiertokulun tapahtumaa. Karhunpeijaiset, rituaalisen metsästyksen huipennukseksi pidetyt juhlat olivat samalla sekä häät että hautajaiset. Myytillisen kantaisän elämäntarina tuotiin näytelmällisenä tapahtumana osaksi tätä hetkeä. Juhlavien toimitusten päätteeksi kallo vietiin honkaan, jotta eläimen sielu jatkaisi vaellustaan. Palattuaan alkuperäiseen kotiinsa Ison Karhun tähdistöön se syntyisi uudestaan maan päälle, uutena karhuna.

Puu, johon kallo ripustettiin edusti Maailmanpuuta, voimallista maailman keskuksessa kasvanutta puuta, jonka välityksellä ihminen saattoi pitää yhteyttä henkiin ja vainajiin. Kallon kiinnittäminen puuhun oli huolehtimista kiertokulun toteutumisesta.  

Kallo ei ollut tyhjä, se oli sielun koti, voimallinen esine, symboli, jonka välityksellä oltiin ihmistä ikuisesti askarruttavien äärettömien kysymysten äärellä.

WHAT

Photogarphs and sculptures

WHEN

2017