Milloin se tapahtui, etten enää kuulunutkaan lasten joukkoon vaan johonkin isompien maailmaan? Milloin lakkasin näkemästä pienissä asioissa merkityksiä, yksityiskohdissa ihmeitä ja salattuja ulottovuuksia?

 

Aloin kuvata lapsia silloin, kun olin itse nuori. Minulla ei ollut lapsista juurikaan kokemusta. Hämmästyksekseni huomasin lasten olevan vakavia, pohdiskelevia, täynnä ihmetystä ja syvyyttä.

 

Oman lapsuuteni tärkeimmät muistikuvat liittyvät luontoon: maahan, veteen  ja lumeen. Vaikeina hetkinä luonnolla on käsittämätön kyky eheyttää ihmistä. Tiedäthän, miten metsä, ranta ja kallio lohduttavat meitä myös aikuisina.

Kirjasi Riitta Raatikainen)

​

When did it happen, that I wasn’t part of the children anymore but to something amidst the adults? When did I stop noticing matters in the small things, miracles and hidden dimensions in details?

​

I started photographing children when I was young myself. I had little experience on children, but to my surprise noticed them being serious, pondering, full of wonder and depth. 

​

The most important memories from my childhood are tangled in nature; the ground, water and snow. During the most difficult times nature has its’ astonishing way of healing people. You know, how the forest, shore and cliffs console us even though we grew up.

Riitta Raatikainen