Nature morte

Työhuoneelleni on kerääntynyt useita luonnosta löytämiäni eläinten pääkalloja, jotka pelkästään esineinä ovat kiehtovia. Pääkallo on kuin riisuttu muotokuva, pelkistys siitä, mikä joskus on ollut myös henkeä, lihaa ja verta. Jäljet aisteista, jotka keräsivät tietoa, ovat nähtävissä ja tasamaille muodostuneiden jokien tapaan kiemurtelevat kalloluiden saumat sulkevat sisäänsä kammion, joka on tuon tiedon itseensä säilönyt ja muovannut eläimen sielun sellaiseksi kuin se tuli.

 

Nature Morte tarkoittaa suomeksi asetelmaa, mutta sanat yksistään sisältävät myös käsitteet luonto ja kuolema. Aivan konkreettisesti ajateltuna kuollutta luontoa edustavat ehkä osuvimmin juuri pääkallot. Pääkallo onkin yleinen symboli taiteessa ja kalloilla on ollut olennainen rooli myös erilaisissa uskonnollisissa rituaaleissa, viestinviejinä ja välineenä kurottua tuonpuoleiseen – kuolleiden ja henkien – maailmaan. 

 

Luonnon seuraaminen muistuttaa elämän  ominaisimmasta ominaispiirteestä: syntymän ja kuoleman jatkuvasta kiertokulusta ja kietoutumisesta toisiinsa. Luonnossa näemme selvästi, että kuolemasta seuraa aina elämää, mikään ei katoa, elämä vain muuttaa muotoaan. Kokonainen luontokokemus sisältää tuon kaiken: havainnon liikkeestä ja jatkuvuudesta, syntymästä, elämästä ja kuolemasta.

 

Kuvataiteen traditiossa esiintyy aihepiiri nimeltä memento mori, joka kuvastaa olevaisen hetkellisyyttä. Myös 1500-1700 -luvulla kukoistanut vanitas aihe sisältää tuon ajatuksen, mutta muistuttaa samalla kaiken maallisen turhuuden pysymättömyydestä.

 

Ihminen on erkaantunut luonnosta, mutta kaipaa yhteyttä siihen. Esi-isämme luontoyhteys oli saumaton. ”Hirviläiset” – tai ”helluusit”, joiksi ajanlaskumme alussa elänyt roomalainen Tacitus heitä nimitti – uskoivat polveutuvansa hirvestä ja ”oksit” uskoivat olevansa karhun jälkeläisiä. Vanhoissa myyteissä ihmisen ja eläimen hybridiys oli sangen luontevaa. William Shakespearen näytelmän mytologinen henkiolento, Herne the Hunter, joka liikuskelee suuren tammen lähettyvillä keskiyön aikaan, kantaa päässään peuran sarvia. Tuo sarvipäinen jumala, joka symboloi  luonnon kiertokulkua: elämää, kuolemaa ja jälleensyntymää on muuallakin eurooppalaisessa mytologiassa tunnettu. Sellainen on myös Pohjois-Euroopan metsävyöhykkeeltä aurinkoa taivaan yli kuljettava mahtiolento, kosminen aurinkopeura tai hirvi.

Pyrkimyksessä luonnonyhteyteen sisältyy lähes aina myös pyrkimys tavanomaisen arkikokemuksen ulkopuolelle. Mytologiassa siihen liittyy usein myös pyrkimys kurottua tuonpuoleiseen ja siten päästä osalliseksi elämän kiertokulun tapahtumaa. Karhunpeijaiset, rituaalisen metsästyksen huipennukseksi pidetyt juhlat olivat samalla sekä häät että hautajaiset. Myytillisen kantaisän elämäntarina tuotiin näytelmällisenä tapahtumana osaksi tätä hetkeä. Juhlavien toimitusten päätteeksi kallo vietiin honkaan, jotta eläimen sielu jatkaisi vaellustaan. Palattuaan alkuperäiseen kotiinsa Ison Karhun tähdistöön se syntyisi uudestaan maan päälle, uutena karhuna.

Puu, johon kallo ripustettiin edusti Maailmanpuuta, voimallista maailman keskuksessa kasvanutta puuta, jonka välityksellä ihminen saattoi pitää yhteyttä henkiin ja vainajiin. Kallon kiinnittäminen puuhun oli huolehtimista kiertokulun toteutumisesta.  

Kallo ei ollut tyhjä, se oli sielun koti, voimallinen esine, symboli, jonka välityksellä oltiin ihmistä ikuisesti askarruttavien äärettömien kysymysten äärellä.

 

I have gathered many animal sculls from forests in to my work space, even solely as objects they are fascinating. 

 

A scull is like a stripped portrait, simplification of something that was once with spirit, flesh and blood. Visible remains of senses that collected information, and like rivers formed on flatlands do the sutures of skull bones curl enclosing a chamber, which have kept that information and molded the animal’s spirit to what it came to be.

Nature Morte in means "a still life", but the words alone hold a concept of nature and death too. Concretely speaking, a skull is just what perhaps represents dead nature the best. Afterall a skull is a common symbol in art and it bears a vital role in many religious rites too, as a messenger and a gateway reaching into the afterlife – into the realm of the dead and spirits. 

 

The observance of nature reminds us of the very defining characteristic of life; the perpetual circulation and intertwining of birth and death. In nature can we clearly see how death is always followed by life, nothing vanishes, only the form of the life alters. An entire experience of nature holds this all; a sense of movement and continuity, birth, life and death.  

 

From the circles of art tradition arises a theme called “memento mori” which represents the fleeting presence of everything living. A similar theme “vanitas” from the 1500-1700 – century carries this thought too but it too reminds us of the disappearance of everything earthy and vain. 

 

The man has alienated himself from nature but still longs for a connection with it, even though the nature connection of our forefathers was seamless. In the beginning of our time a roman called “Tacticus” called these forefathers as  “Hellusios” and they believed to have stemmed from elks, like “Oxionas ” who believed to be the offspring of a bear. In old myths the hybridity of a man and an animal was natural. A mythological being Herne the Hunter in William Shakespeare’s work wanders by a grand oak during midnight and carries deer horns’ in his head. 

That horn-headed god that symbolizes nature’s circulation; life, death and rebirth is common through other western mythology too. Such is also the mighty creature carrying the sun across the sky, the cosmic sun deer or elk, known in the forest zones of Northern Europe. 

 

In the seek of the nature connection a search for something outside the everyday life is also often present. In mythology this often comes with the attempt of reaching into afterlife and thus being one of the life’s circle. The ritual feast which was celebrated after the kill of a bear is simultaneously a wedding and a funeral. The mythical forefather’s life story was brought to the present moment through performance. Ultimately after the celebratory means was the skull hung on a pine tree, so that the animal’s soul could continue its’ journey. After the return to its’ original home the Great Bears constellation, would it be born again and return to the earth as a bear cub. 

 

The tree in which the skull was hung represented the “World’s Tree”, powerful tree growing in the center of our world, through which the man was able to keep contact with spirits and the dead. Pinning the skull to the tree was a way of making sure of the circulation’s continuity. Rather than the skull being empty it was the spirit’s home, a mighty object, a symbol; through which the questions that eternally puzzle the man were pondered upon. 

WHAT

Photogarphs and sculptures

WHEN

2017

yhteys  / contact

RITVA KOVALAINEN

Kemiönsaari, Finland

+358-40-5478464

kovalainenritvaleena (at) gmail.com

  • White Facebook Icon
Ninth Forth

2017 15 x18 cm